31.10. Läsnäoloni aiheuttaa kinastelua? - Monika

 

Eilen olin akuuttihuoneessa. Ylilääkäri oli yllättävän hyvällä tuulella heti aamusta. Hän jopa kysyi, onko minulla toiveita mihin menisin. Totta kai halusin siis akuuttihuoneeseen. Siellä oli Nico ja Peter (nimet muutettu) myös. Aamu alkoi heti hektisesti. Ensimmäisenä sisälle tulee liikenneonnettomuus potilas. Tämän jälkeen tulee kentällä elvytetty potilas, joka romahti heti meille päästyään. Näin ensimmäistä kertaa Lucas- elvytyskoneen toiminnassaan! Se oli todella siisti! Valitettavasti potilas ei kuitenkaan selvinnyt.

 

Mielenkiintoista Latviassa on se, että DNR-päätös on täällä täysin tuntematon. Kysyin Peteriltä, onko heillä olemassa elvytyskieltoa laisinkaan. Hän kertoi, että kyseinen asia on vasta jalkautumassa Latviaan, mutta sitä ei laisinkaan käytetä. Eli kaikkia potilaita yritetään elvyttää, vaikka heidän tilanteessaan tiedettäisiin jo sen olevan hyödytöntä tai potilaalle enemmän harmia tuottavaa. He voivat kuitenkin elvytyksen aikana päättää kolmen lääkärin toimesta lopettaa elvytys ja allekirjoittaa paperit kyseisestä päätöksestä.

 

Akuuttihuoneessa oli erittäin huono ilmapiiri. En tietenkään ymmärrä heidän puheistaan mitään, mutta näen katseet, kuulen äänensävyn ja tunnen kireyden ilmapiirissä. Olimme Nicon kanssa siis keskenämme ja hoitajat keskenään ja autologisti Peter huiteli ties missä milloinkin.

 

Yksi päivän potilaista oli vanki, jolla oli status epilepticus. Hän oli nuori mies, joka oli vuosi aiemmin elvytetty?! Hänellä oli siis anamneesissa epilepsia, jonka kohtaukset hän yritti itse laukaista tajuttomuudella, jotta pääsisi pois vankilasta hetkellisesti. Vuosi sitten, hänellä oli keuhkokuume, jota hän ei halunnut hoidetuksi, jonka vuoksi hänen vointinsa romahtikin odotettuaan pahemmin... Tällä kertaa en tiedä miten hän oli aiheuttanut tahallisesti tajuttomuutensa ja sen avulla kouristukset. Kuitenkin herättyään lääkkeistä ja jälkiunesta hän vaati pääsevänsä takaisin vankilaan ja jopa alkoi vähän riehumaan. Hänet kyllä pistettiin maihin propofolia käyttäen ja tämän jälkeen sidottiin sänkyyn kiinni ja vasten omaa tahtoaan lähetettiin teholle. Hänen kouristelunsa eivät siis meinanneet millään loppua, vaikka olikin saanut kahta eri lääkettä kouristuksiin ja vielä yhtä status epilepticukseen. Tämän vuoksi lääkärit siis päättivät, ettei häntä ole vielä turvallista lähettää takaisin, vaan hän tarvitsee yön yli jatkuvaa lääkitystä. Tietysti kaksi vanginvartijaa kulki hänen mukanaan jatkuvasti. Seuraavassa kuvassa toinen puoli akuuttihuoneesta:

 

 

 

Aiemmassa postauksessani kerroin, kuinka varaylilääkäri pyysi minua lähettämään hänelle viestillä toiveitani sijoituksesta ja kertomaan, mitä olen tehnyt ja oppinut. Hän ei kylläkään ole tätä vieläkään katsonut. Tänään varaylilääkäri oli taas töissä ja hän sijoitti minut päivystyksen valvonta puolelle. Hän on selkeästi huomannut, että olen tullut toimeen todella hyvin tiettyjen lääkäreiden ja hengailen heidän kanssaan, enkä hoitajien (syynä ihmiskemiat ja kielitaito). Tänään hän nimitti minulle siis yhden tietyn hoitajan ohjaajaksi ja hoitajan ilmeestä näki heti, ettei hän ollut tyytyväinen. Varaylilääkäri kävi kanssani vielä läpi, että mitä voin ja osaan tehdä, mm. I.v. yhteyksien avaamisen. Hoitaja sanoi minulle kertaalleen, ettei osaa englantia. Tähän tietenkin vastasin, että ei se mitään kyllä minä ymmärrän. Varaylilääkäri kuitenkin sanoi minulle, että minun ei kannata puhua hoitajalle ennen kello 10, sillä tämä on juuri aloittanut vuoronsa ja on todella “moody”. Hän myös ohjasi minua laittamaan heti viesti, jos ilmenee ongelmia, jotta hän voi tulla nämä selvittämään. Hyvä lähtökohta aamulle klo 9.

 

Pienen ajan kuluttua varaylilääkäri kävelee muutaman kerran meidän “kanslian” ohitse ja sanoo jotakin kyseiselle hoitajalle ja toiselle päivän lääkäreistä. Hän siis taisi joko kuulla jotain puhetta tai näki kireän tunnelman. Kyllä minä sen ymmärrän, että minusta on hieman vaivaa. Varsinkin jos meillä ei ole yhteistä kieltä. Yksi lääkäreitä, joka teki vain paperi töitä, sanoikin minulle, että tämä hoitaja ei puhu laisinkaan englantia (niin kuin ei ketään muukaan hoitaja), joten jos minulla on kysyttävää, voin kohdistaa ne hänelle tai potilaita tutkivalle lääkärille.

 

Ymmärrän lätiksi jo muutamia sanoja, jotka olen oppinut asiayhteyksien kautta. Siispä ymmärsin, että läsnäoloni aiheutti selkeää kinastelua ja jopa riitelyä. Suoraan siis minun edessäni. Paperi töitä tekevä lääkäri taisi huomata minusta, että ymmärrän kinastelun johtuvan minusta. Hän siis yritti minulle sanoa, että he keskustelivat vain siitä, mitä minulta voi pyytää tekemään ja mitä osaan. Tämähän kuulosti vähän erikoiselle, sillä varaylilääkäri oli juuri selittänyt tämän asian. Kerroin tietysti vielä itsekin.

 

Pienen ajan kuluttua menenkin siis sanomaan kyseiselle lääkärille, että jos minun läsnäoloni aiheuttaa ongelmia, minä voin pyytää vaihtoa muualle. Tähän hän oli, että eieiei tietenkään. Ainoa ongelma oli hänen mukaansa vain se, ettei kyseinen hoitaja puhu/ymmärrä laisinkaan englantia.

 

Pääsin kuitenkin päivän aikana avaamaan i.v. yhteyksiä ja ottamaan paljon laskimoverinäytteitä. Kylläkin yksi. Hoitaja saattoi laittaa minulle kaarimaljaan välineet valmiiksi ja osoitti potilasta kenelle mennä toteuttamaan nämä. Yritin selittää hänelle, että potilaat eivät ymmärrä minua, joten jonkun on tultava kertomaan heille, mitä olen tekemässä. Minusta itsestäni se olisi ainakin turvatonta, ettei oma hoitajani ymmärtäisi minua enkä minä häntä. Välillä hän sitten tulikin mukaan. Mukavaa oli päästä touhuilemaan.

 

Epämiellyttävää oli se, että yhtäkkiä minulle annetaan ampullit käteen, NaCl 0,9% ja ohjataan tehdä tästä infuusio. Ei siinä ongelmaa, mutta sitten ohjeistus, kenelle se tulee laittaa tippumaan, oli luokkaa “the fat women”. Täällähän on todella erilainen tapa kohdella potilaita kuin Suomessa, mutta tässä mentiin niin pahasti pieleen potilasturvallisuudessa. Heillä on kaikki potilastiedot paperillisena. Täällä myöskin vain niillä potilailla on potilastietorannekkeet, jotka eivät itse pysty todistamaan henkilöllisyyttään kysyessä. Ongelmana tietysti se, että en minä voi todistaa henkilöllisyyttä, kun ei ole yhteistä kieltä eivätkä tietenkään ikäihmiset osaa käyttää mitään translate- sovelluksia. Eikä niihinkään ole täysi luottaminen. Siispä tässä kohtaa päätin turvata oman selustani ja pyysin aina ohjaajaa tulemaan mukaani antamaan lääkkeet. En missään nimessä halua olla se, joka antaa lääkkeet väärälle potilaalle, sillä hoitajan heikon kielitaidonkin takia meillä oli paljon väärinymmärryksiä.

 

Potilaiden erilaisesta kohtelusta hieman enemmän vielä avattuna:

Täällä ollaan todella kovakouraisia, tarkoitan siis TODELLA. Tänäänkin yhdellä urosepsis rouvalla oli todella olemattomat verisuonet. Hoitaja siis yritti jopa pistää kaulalaskimoon, sillä missään muualla ei ollut suonia. Tässä kohtaa olin jo todella järkyttynyt, sillä iäkäs nainen oli selkeästi jo valmiiksi kipeä ja hoitajan kohtelu oli todella rajua. Hän käänteli ja väänteli ja jopa läpsytteli kaulaa aika kovaa. Hänen kyynärpäänsä saattoi hakata naisen naamaan todella pahasti, eikä edes häntä kiinnostanut. En osaa sanoin kuvailla, miltä se näytti. Sen osaan sanoa, että Suomessa olisi potilasasiamies jo koputtelemassa ovelle. Tämä ei ole siis ensimmäinen kerta, eikä varmasti viimeinen, kun näen tällaista. En ole tainnut kertaakaan nähdä, että hätääntynyttä potilasta esim. rauhoiteltaisiin tms. Tämä onkin mielenkiintoista, miten eritasolla potilasoikeudet, aseptiikka, tietojärjestelmät yms. voi olla vain muutaman sadan kilometrin päässä Suomesta.

 

Päivän aikana oli hyvää se, että pääsin harjoittamaan paljon käden taitoja. Päivässä oli paljon hyvää, mutta myös paljon erikoisia asioita. Tämän vaihdon jälkeen mikään ohjaaja ei Suomessa voi työharjoitteluissa päästä oman ihon alle. Täällä on saanut kasvattaa paksua nahkaa. Hyvin opettavaista henkisesti siis. Olen täällä ottanut sen asenteen, että teen omat hommani ja yritän oppia mahdollisimman paljon. Onhan se ikävää, kun tietää ettei ole haluttu johonkin seuraan ja siinä on vain pakko roikkua mukana kyseisenä päivänä. Olen täällä kuitenkin enää vain reilun viikon, jonka jälkeen en enää ikinä tapaa näitä ihmisiä.

 

Sairaalassa on paljon todella mukavia ihmisiä, mutta myös todella paljon näitä “mätiä omenoita”. Onneksi kutenkin mm. Nico ja Rims ovat minulle tosi mukavia ja haluavat opettaa. Paljon olen tältä harjoittelulta saanut jo nyt. Tylystä kohtelusta huolimatta en todellakaan kadu tänne lähtöä. Olen nähnyt ja saanut tehdä paljon asioita, jotka ovat Suomessa melkein mahdottomuus.

 

~Monika